(psssst! tää juttu sisältää ihan vähän juonesta, varotan vaan...) Toissa yönä aloittelin ja viime yönä lopettelin tällästä kirjaa,
Aivot pellolle, kirjottanu Mikael Niemi. Olihan se mukavaa vaihtelua joo lukee joskus tommosista sekopäistäkin. Mutta en kyllä suoraan sanottuna tiedä, olisko sittenkään kannattanut lukea.
(Joten sanon jo tässä vaiheessa, että jos oot sen tyyppine, et pelkäät tai säikähät tai oksennat inhosta helposti, ÄLÄ lue tätä kirjaa.)
En siksi sano, ettei olisi kannattanut lukea, etteikö se olis ollu hyvä kirja. Se oli tosi hyvä kirja, yks parhaista, mitä oon lukenu. Ihan vähän häiritsi se, että se oli niin kirjakielellä kirjotettu, ei oikeen kuulostanu lukioikäsen kundin teiniangstilta ja kun se kuitenkin oli minä-kertojana kirjotettu. Mutta ei se ollu niin häiritsevää sit kuitenkaan, ku siihen tottu.
Se eteni aluks ihan fiksusti mut jossain kohtaa olin vähän pihalla, että miten tää nyt liittyy mihinkään, mikä tokikin saattaa johtua siitä, että se oli tosiaan yö kun mä sitä luin ja olin jo muutenkin vähän pihalla. Mutta nyt kun sitä on miettiny jälkeenpäin, niin ihan paikallee ne kaikki palaset sit loksahti kuitenkin. Hyvä, mielenkiintonen juoni, joka etenee sopivaa tahtia.
Melko realistinen kirja, paitsi jossain kohtaa mä tosiaan aloin epäillä, että olisko tollanen bunkkeri- ja revolverijuttu mahollista, mutta kai se sit olis. Ja toihan on vaan kirja, et tarviiks sen sit ollakaan niin realistinen ? Ja sillä tavalla se oli kyllä todentuntuinen, että mulla oli koko ajan päässä tavallaan sellanen filmi, missä mä näin noi ihmiset ja paikat ja tapahtumat. (Ja tän jutun takia mä yleensäkin luen mielummin kirjan ku meen kattoo leffan... mulla on se leffa jo valmiiks päässä :D)
Loppu oli yllättävä, luulin jo yhessä kohtaa, et Pål ja tää päähenkilö ihan oikeesti toteuttais sen niiden suunnitelman. Ja siinä lopussa oli yks kohta, jonka olisin voinut jättää lukemattakin, ja sai mut kirjaimellisesti huutamaan ja itkemään. Se oli niin järkyttävä. Mut kyl siitä jäi silti ihan hyvä mieli päälle päin, koska se ei jääny siihen kohtaan se tarina.
Kun mä sain kirjan luettua, se jätti mut ihan oikeesti haukkomaan henkeäni. Mua itketti vieläkin vähän Pålin perheen ja sen koiran kohtalo (älkää väittäkö, että kiinnyn tarinoiden hahmoihin!!!!) ja olin tosiaan väsynyt, mutta se, että mä tajusin, että toi vois tapahtua mun koulussa ja meidän lukiossa. (Älkää saako tosta sitä kuvaa, että mä oisin lukiossa, meillä on yläkoulu alakerrassa ja kakkoskerroksessa lukio.) Just vähän aikaa sitten oli tässä yhessä lähikaupungissa se kouluammuskelu ja mä oikeesti tajusin, että mistäs mä sen tiedän. vaikka seuraavaks se olis meidän koulu. Ja se sai mut oikeesti haukkomaan henkeeni. Se oli pelottavaa.
Ja mitä tästä opimme? Ensinnäkin, älä ikinä enää lue kirjaa, ennenkö sun äitis on lukenu sen ja kertonu, oliks se pelottava ja toiseks, älä ikinä enää lue kirjaa keskellä yötä. Mutta sit mä halasin tyynyä ja ajattelin mukavia asioita ja ihmisiä ja nukahdin ja aamulla ei enää pelottanu. <:
Suosittelen että luette, kuhan ette oo mitään heikkohermosia tai pieniä lapsosia. <:
